Kivennavan Pyhän Pietarin kirkko 1808–1939

KANSATIETEELLINEN HARVINAISUUS

Käsiteltävä erityisellä huolellisuudella

Pienoismalli Lammin kirkon asehuoneessa

KIVENNAVAN KIRKKO

Kivennavan historiassaan kuudes kirkko valmistui 1808 ja vihittiin 29.6.1812 Pietarin päivänä tullen tämän pyhimyksen nimikoksi. Ajan myötä kirkkoa korjattiin kolmasti, alkuaan keltavalkoisen ja paanukattoisen temppelin saadessa 1929 tämän ulkoasunsa.

Kirkon rakentajasta ei ole täyttä varmuutta, mutta tyylinsä vuoksi sitä pidetään savitaipalelaisten Juhon tai Matti Salosen työnä. Kirkkosali oli tapulista nähden poikittain, minkä vuoksi kupolien ristit ovat erisuunnin, sakasti ja alttari vasemmassa sakarassa.

Tämä tiettävästi maailman toiseksi suurin puukirkko poltettiin 1.12.1939 vetäytyvien joukkojemme toimesta.

Rekonstruktio Martti Mikkolainen, 

värit Tauno Hämäläinen

Tässä Kivikirkko-julkaisussa käytetty teksti on uudelleenjulkaisu.

*****

Tämä pienoismallikirkko on ainutlaatuinen rekonstruktiotutkielma, johon liittyy kaksikin suurta kulttuurimme ja valtiohistoriamme murrosvaihetta. Alkuperäisin osa temppeliä valmistui sodan melskeisiin 1808 Suomen ollessa vielä Ruotsia, mutta vihittiin pyhäköksi vasta 29.6.1812 Suomen tultua Venäjän valtaan. Kun ns. Vanha-Suomi palautettiin perustettuun Suomen Suuri­ruhtinaskuntaan 1812 alussa, kirkosta tuli ensimmäinen omassa kansakunnassamme vihitty pyhäkkö.

Toinen poikkeuksellisuus on, että talvisodan sytyttyä se tuhottiin omin toimin sodan toisena päivänä ainoana poltetun maan taktiikkaan liittyvänä kirkkona. Arvokohteen hävittämistä on sittemmin pidetty suorastaan rikoksena ja sodan kululle merkityksettömänä liioitteluna.

Kivennapa on ehkä maamme historian sotaisinta seutua, missä vuosisatoja on jouduttu taistelemaan elämästä. Vuonna 1555 oli Joutselän harjanteilla Kivennavan linnasta tuettuna verinen yhteenotto, missä osittain talonpoikainen suksimiesjoukko löi suuren hyökkäävän kolonnan pilkkoen sen osiin. Samaa taktiikkaa käytettiin lähes 400 vuotta myöhemmin Raatteentiellä. Historiamme lähes täysin unohtama hyvin arvoituksellinen taistelu käytiin 1703 Lipolan kylässä, missä puolustavat rykmentit kaatuivat väistymättä lähes viimeiseen mieheen. Urhea vastarinta on merkittävä myös siksi, että se saattoi vaikuttaa Venäjän tsaarin päätöksiin pääkaupungistaan. Pietarin kaupunki perustettiin kolme kuukautta tämän sankarillisen puolustuksen jälkeen. Nykyisessä sotahistoriassamme tunnetuin Kivennavan verikenttä on Siiranmäki kevään 1944 uhrivalmiine torjuntoineen tulevan jalkaväenkenraalin Adolf Ehrnroothin johdolla.

Kivennavan kirkon pienoisjäljennös symboloi seutua, jolla on erityinen dimensio kulttuuriperinnässämme, ja ehkä vasta tuleva historia osaa hahmottaa sen arvon kansallisomaisuudeksemme. Kirkon erikoisuus omalla tavalla ainutkertaisena olisi pienoisjäljennöksenkin oikeana paikkana Kansallismuseo, joten Lammin seurakunta saa nyt harvinaisen kunnian vaalia valtakunnallista kansatiedettä jälkipolvillemme säilytettäväksi.

Pienoismallinnoksen syntyä lienee aiheellista kuvata räin taustanyanssein. Teos käsittää kirkon ulkoasun, lähimiljöön sekä polttopartion tuhoamispäivää ilmentäen. Autenttiset värit on ainut­ laatuisesti voinut määrittää Helsingissä asuva nyt 94-vuotias musiikinopettaja ja kanttoriurkuri Tauno Hämäläinen, joka on myös viimeinen kirkon urkuja soittanut henkilö. Ulkovärien pelastus on harvinaislaatuinen. Kun kirkkoa modifioitiin viimeisen kerran 1929 muutettiin keltainen seinäväri punamultaan ja maalia valmistettiin niin paljon, että ylimääräinen myytiin kyläläisille.

Hämäläisen isä oli ostanut sitä kotitaloon, jolloin nuorukaisen mieliin syöpyi sävy niin tarkoin, että hän on pystynyt määrittämään sen koodilukeman tarkkuudella. Ilman hänen ilmiömäistä muistitietoaan pienoismallia ei olisi koskaan enää voitu tehdä tälle tasolle. Tunnen itsekin tyydytystä, että olen rohjennut työn aloittaa - olisiko hankalaa prosessia enää kukaan aloittanut? Tuskin minäkään ilman historian ja heraldiikan syvempää harrastusta?

Pienoismallin valmistus oli näin kuvataidetta harrastavallekin haastava lukuisine ongelmineen. Pyhäköstä ei ole säilynyt enää piirustuksia, ja kaikki oli tutkittava ja tulkittava harvoista valokuvista lähes mikroskooppisesti. Jo pelkkä työpiirustusten laadinta otti hyvän tovin, sillä osioiden mittasuhteet, symmetrinen struktuuri sekä erinäisten yksityiskohteiden hahmotus asemointikysymyksineen oli melkein loputonta piirtämistä ja geometristä laskentaa. Aivan ratkaisevaksi lähtökohdaksi muodostui melko kaukaa otettu ja heikkotasoinen valokuva, josta kuitenkin oli mahdollista määrittää kirkon katonlappeiden kulmaksi 80 astetta, mitä täsmennystä ilman olisi työ ollut täysin mahdotonta saada rakenteellisesti aidoksi. Sekin kuvannee problematiikkaa.

Työhön ryhtyminen, kuten viittasin, vaati suurta antaumusta ja sinnikkyyttä. Melko intensiivinen paneutuminen kesti nelisen vuotta. Vastaavassa ajassa olisi kirvesmies tehnyt useammankin talon, mutta ajatelkaamme historiaa, jossa työ edustaa kansallisia arvoja - niillä ei ole hintalappua. Arkkitehtoonisena helmenä en kirkkoa pitäisi, mutta kansatieteellinen aarre se Suomessa on tuleviin vuosisatoihin. Siitä olen vakuuttunut.

Muutaman kirkon omaperäisyyden kuitenkin toteaisin. Ikkunavälejä täydentää ympäri rakennuksen erikoinen ornamentti, jollaista en ole tavannut vastaavissa puukirkoissamme. Portaalissa on selvät jugend-vaikutteet ja kellotapulin harjakoristeet harvinaiset. Aluksi luulin niitä risteiksi, kuten voisi olettaa, mutta ne osoittautuivat lopulta sauvoiksi, kussakin kaksi kultapalloa Pääkupolin risti jäi osin arvoitukseksi, mutta olen tulkinnut sen apilaristiksi säde-efektein. Yleisesti ottaen olen muissakin tulkinnoissa ja mittausopillisissa määrityksissä yltänyt niin lähelle aitoutta kuin se kuvatulkintoina on ollut mahdollista.

Kirkon alkuperäisestä rakentajasta ei ole varmaa tietoa, mutta se edustaa kuitenkin maakunnassa ajalle tyypillistä nikkariarkkitehtuuria. Kun salama oli polttanut erillään olleen kellotornin, se rakennettiin 1900 kirkon yhteyteen aikansa uusrenessanssin ja jugendin tyyliasuin kirkkosaliin nähden kylkeen. Vuonna 1929 tehdyssä restauroinnissa varsinkin kellotapuli sai entisestä suuresti poikkeavan ilmeen. Pienoismallini kuvaa tätä viimeisintä ja lopullista vaihetta.

Mainitsemani Tauno Hämäläinen on muistellut koskettavaa episodia, jonka haluan vielä lisätä. Kun vuosi 1938 vaihtui uuteen vuoteen, kapusivat suojeluskunnan soittajat pimeään kellotorniin, avasivat luukut ja kajauttivat ilmoille Lutherin virren: Jumala ompi linnamme..., mutta samana vuonna niin kirkko kuin kylätkin loimusivat tulimerenä tuhkaksi - sic transit gloria mundi!

Katsoessani pienoisjäljennöksen tapulia, tulee alati mieleen tämä kouraiseva metafora.

Keitä olemme, mistä tulemme ja minne matkalla, on paljolti uskontojen käyttämä sanonta. Erityisen lähelle kysymys tulee niitä kansoja, joilta on väkivalloin riistetty oikeus historiallisiin juuriinsa. Sanotaan, ettei kohtaloa ole synkinkään yö, sillä se valkenee aina jollain tavoin - pahinta on unohduksen yö, koska se ei avaudu enää milloinkaan. Himmetä ei muistot koskaan saa.

Pienoismalli Kivennavan kirkosta liittyy, kuten viittasin, pitkään heraldiikan harrastukseeni, ja on toinen työ taidehistoriallisesta trilogiastani. Jo lapsesta alkanut kiinnostukseni kuvalliseen ilmaisuun on sittemmin täsmentynyt vaakunataiteeseen. Minua yhäkin harmittaa, että esimerkiksi sukuvaakunaperinteemme on Ruotsista, Venäjältä, Saksasta ja Baltiasta tullutta, eikä oman äidinkielisen kulttuurimme antia. Tämä selittyy kansanriviemme historian rakenteista. Vielä tänäänkään ei mielestäni osata arvostaa kylliksi sielukasta minäkuvaa, joka sentään Kalevalankin luoneella kansakunnallamme on.

Tekemieni sukuvaakunoiden lisäksi olen suunnitellut ja tehnyt kipsisen Kivennavan kylävaakunasarjan, joka on sijoittunut kotiseutuneuvos Uljas Kiurun ansiokkaalla esityöllä Kuopion läheisyydessä olevan kartanohotellin aulaan. (Tästä sarjasta on kuvaliite Lammin seurakunnalle antamassani lahjakirjassa, josta halukkaat voivat siihen tutustua).

Kolmas työ ajatuksissani olevasta Kivennapa-trilogiastani on visio pienoismallisesta Kivennavan linnasta, jonka kuningas Kustaa Vaasa määräsi hävitettäväksi 1500-luvun lopulla ruptuuriselkkausten alkaessa. Erityisen kiehtovaa on myytti, että tähän linnaan liittyy Karjalan vaakunan synty. Ns. Riitamaalla sijainneen noin Hämeen linnan laajuisen kaksoisvallein rakennetun varustuksen pohjasedimenteistä tiedetään löytyneen novgorodilaisen verkkopanssarin käsivarsi ja ruotsalainen miekka mahdollisesti jo 1200-luvulta. Väitetään novgorodin kaivauksista löytyneissä tuohikirjaissä samoilta ajoilta olevan samansuuntaisia viittauksia. Miksi tiede ei ole muuten asiasta kiinnostunut, sillä ovathan Karjalan vaakunan miekat siirtyneet sittemmin myös valtiovaakunamme Götan leijonan varuksiin.

Jo pikkupoikana tunsin jossain sydämen sopukassa lymyilleen pienen arkkitehdin, mutta elämän kohtalot määräsivät melkein lapsena raakaan ja lohduttomaan metsäjätkien maailmaan. Tosin sittemmin avautui virkaura rajavartiolaitoksessa. Henkilöhistoriani osuu myös Lammiin, sillä olen sattumoisin syntynyt Kataloisten kylässä 19.7.1941 isäni ollessa evakuoituna muonamiehenä (eli renkinä) Pakarainen-nimisessä maatalossa. Hänen lähdettyä taas sotaan, yritti äitini hankkia elantoa luutia valmistaen. Olen kuullut, että muuan lapseton Mattilan pariskunta olisi halunnut adoptoida minut, koska olin vielä liian pieni Ruotsiin lähetettäväksi, mutta äiti ei suostunut. Ehkä nämä heraldiset työnikin ovat jotain alitajuntaista heijastumaa lapsuuteen kadonneista unelmista. Eräänlainen ympyrä lienee lahjoitukseni myötä ehkä sulkeutumassa.

Kivennavan Pyhän Pietarin kirkko 1808–1939

Martti Mikkolainen

herald. lait.

Kivennavan kirkon pienoismallin tekijä

*****

Malja elämälle

Tutkin ajan siltaa taas aattein yksinäin, 

enää taivaanranta metsän yllä kirkas; 

kai aatosteni kaaria tutkimahan jäin

sillä kajoon painuvaiseen on taiteilija virkas.

En istuisi mä tässä pää käteen nojaten 

vain pohtien - nuo pilvet kuinka jatkaa,

mä etsin elonlähdettä - läikkeet miettehen – 

joilla sydämensä avaruuteen matkaa.

Katson sielun siltaa kun noussut on jo kuu 

ja himmyy kajo maailman avaruuteen.

Jos valo maahan vaipuu, kajastakoon muu 

joka etsii maasta tietä valoon uuteen.

En istuisi mä iltaa vain sanaa sepittäin, 

en muovailisi siihen kultiansa:

on aatokseni auliimpi eloon eteenpäin 

minne nähdä kerran kehtoisempi kansa.

Istun ikkunassain ehkä syitä syvemmin 

kun huomaan nyt jo tummuneeksi yönkin. 

Miksi - miksi valvot? Mä ehkä uneksin, 

miten aamunvalkeaksi saisi työnkin?

Jään istumaan - sä vaikka luota lähdetkin 

sillä tähdet elää nyt ne tuolta virkkain:

Ole taiteentiellä tuike kuin yön on tähdetkin; 

ole Pohjantähden lailla suunta kirkkain.

Istun yhä yötäin! Jotain siitä unelmoin 

miten saada runo kaunein päivään jälleen. 

Luova kaipaa lähteen - ja sielun aamunkoin 

josta nostaa kerran malja elämälleen.

En tutkinutkaan yksin - mua sisin johdattaa, 

kera kuutamon vain kultakujaa loisi.

Käy katse taivaanrantaan - ah - aamu kajon saa 

ja kuin Kivennavan kirkon kellot soisi!

(Runo on otos Martti Mikkolaisen 

vielä julkaisemattomasta 1058 runoa 

käsittävän eepoksen käsikirjoituksesta 

Lumikätisten ooppera).