Lähetystyöntekijä Hilma Ranttila

 

“LÄHETYSTYÖ ON JUHLAA. LÄHETYSTYÖ ON SUURTA JUHLAA"

Liesolainen Hilma Ranttila oli lähetystyössä Ambomaalla. Siellä hän teki uhrautuvaa työtään vuosina 1924 – 1959. Ranttila toimi opettajana ja koulujen tarkastajana nykyisen Namibian pohjoisosissa. Hän täydensi opintojaan Englannissa. Ranttila työskenteli Namibiassa kaikkiaan kolme työakautta, yhteensä noin 30 vuotta. Suomeen hän palasi lopullisesti vuonna 1959. Hilma Ranttilan kotiin johtava tie Lammin Liesossa on nimetty Ambomaantieksi.

Hänen keräämänsä afrikkalaisten esineitten kokoelma on nähtävillä Katariinan tuvalla (Lammin seurakuntatalolla). Kokoelma luovutettiin Lammin seurakunnalle 29.8.1979. Esineet otti vastaan  silloinen kirkkoherra Paavo Iskala. Kokoelma käsittää yli 60 esinettä, joista osa on kulttuurihistoriallisesti arvokkaita, kuten yhdestä puusta vesitetty tuoli. Ranttila kirjoitti myös  teoksen “Äitinsä kiroama : kuvauksia lähetystyöstä Ambomaalla”. Kirjan julkaisijana toimi Suomen lähetysseura (1935).

Hilma Ranttilan hautapaikka sijaitsee Lammin hautausmaalla: 61.080540,25.014685 (GPS)

Äitinsä kiroama : kuvauksia lähetystyöstä Ambomaalla

Helsinki 1935

Kustantaja: Suomen Lähetysseura

Painettu: Oy Gutenberg AB

Sivuja: 62 

Sisällys

- Äitinsä kiroama

- Namene

- ”Hänen Jumalansa tahdomme mekin omistaa”

- Kymmenvuotiaan rukous

- Uskollisuus palkitaan  (kertomus Seemasta)

- Nälkäkuolemasta pelastettu

- Jumalan siunaus

- ”Et uskonut”

- Jano

- Kun Herra avasi taivaan akkunat

Kuvia Hilma Ranttilan kuva-albumista

Hilma Ranttila 

toimi vuosina 1924 - 1959 lähetystyössä Ambomaalla, nykyisessä Namibiassa. Vuonna 1935 julkaistiin Suomen lähetysseuran kustantamana Hilma Ranttilan kirjoittama teos ”Äitinsä kiroama”, jossa on 10 erilaista kuvausta lähetystyöntekijän silmin elämästä Ambomaalla.

Kirjasta käy ilmi miten kristinuskoon kääntyneiden elämässä kuitenkin erilaiset pakanalliset tavat ja uskomukset näyttelevät koko ajan suurta roolia. Ei ole helppoa olla uskova, kristitty musta, kun ympärillä on vielä moniin pakanallisiin tapoihin ja uskomuksiin uskovia ihmisiä, omia läheisiäkin. Tuntuu suorastaan sydäntä särkevältä lukea kertomuksia niistä ihmisistä, jotka joutuivat omiensa hylkimiksi ja / tai hyväksikäytetyiksi uskonsa vuoksi.

Kirja alkaa sen nimen mukaisella kuvauksella äitinsä kiroamasta tytöstä Margaretasta tai Martasta, joksi häntä kutsuttiin. Äiti oli kääntynyt kristityksi, mutta Hilman sanoin: ”Äidin kehitys kristittynä hyvään oli pysähtynyt, ja hänestä oli tullut pakanaakin pahempi.” Isä oli tosi kristitty—ja häneen Martta turvautui, kun äiti kohteli häntä kaltoin. Isä kuitenkin kuolee, ja Martan tilanne huononee. Hän tekee kovasti töitä, mutta ruokaa hän saa huomattavasti niukemmin kuin sisarensa. 

Kouluun Marttakin pääsi, kun äiti lapsineen muutti lähetyskoulun lähelle. Tytön tilanne kuitenkin huononee suhteessa äitiin, ja lopulta Martan on lähdettävä kodistaan. Hän lähtee lastenkotiin Oshigamboon, josta hän saa paikan. Martta viihtyy ja on kiitollinen saadessaan jäädä lastenkotiin. Hän pääsee myös ripille siellä. Äiti kuitenkin vaatii tyttäreltään ruokaa, joten Martta antaa oman osuutensa äidilleen ja on itse nälissään. 

Martta sai myöhemmin sitten kosijan, ja häät vietettiin lähetysasemalla. Kun nuoripari lähti kotiinsa, niin äiti olikin siellä jo odottamassa. Äiti vaati lahjoja tyttärestään, ja hänelle annettiinkin useita lahjoja, mutta äiti vaati häähärkää. Kun hän ei sitä saanut, hän kirosi tyttärensä. Äiti yrittää myös väkivallalla uhaten saada tahtonsa läpi, mutta ei onnistunut. Äiti kiristää ja uhkailee tytärtään moneen kertaan. Ja Martta joutuu pakenemaan äitiään lastenkotiin raskaana ollessaan ja synnyttää siellä terveen lapsen. Nälkävuoden aikana äiti taas tulee Martan kotiin, saa siellä ruokaa ja turvan. Kuitenkin hän edelleen vaatii häähärkää tyttärestään. Martta kärsivällisesti kuitenkin elättää äitiään ja toivoo, että äitikin ottaisi uskon elämäänsä.

Kirjassa kuvataan myös Namibian luonnon erilaisia olosuhteita, kuten kuivuutta, joka aiheuttaa suurta nälänhätää. Vuosina 1929-1930 oli erityisen pitkään jatkunut kuiva kausi. Kuivuus aiheuttaa myös sen, että lapset eivät tule kouluun, kun joutuvat muun muassa vartioimaan karjaa. Nälkä heikentää kuntoa. Lähetysasemallakin lasketaan tarkkaan, että miten paljon voi jakaa jauhoja nälkäisille ihmisille päivässä. Ns. hätäaputöitä järjestetään, jolloin kaivetaan muun muassa maahan syviä kuoppia mahdollisen sadeveden keräämiseksi. Hilma Ranttila toteaakin kirjassaan: ”Tuhat järvien maan asukkaan on vaikea uskoa todeksi järvettömän ja joettoman Ambomaan janoa.” Kun sitten vihdoin saadaan sadetta, niin toinen vertaus nousee myös Suomen oloista. ”Tekee mieli verrata nyt lainehtivaa viljaa hiekka-aavikoilla kuuluihin Isonkyrön peltoihin ja Limingan niittyihin niiden silmiä hivelevissä vilja- ja heinärunsaudessaan.”

Kirjassa on kertomus Seemasta, joka kuului ns. inga-sukuun. Tätä sukua pidettiin Ambomaalla hyljeksittynä kulkijasukuna, ”mustalaisina”. Seema saapui koulun alkajaispäivänä lähetysasemalle 22-vuotiaana. Hän oli käynyt Hereromaalla koulua sekä myös rippikoulun. Hän halusi saada lisää opetusta, ja hänet laitettiin kolmannelle luokalle. Seema kävi koulua ahkerasti, ei ollut mitenkään erikoisen lahjakas, mutta oli hyvin yritteliäs opinnoissaan. Hän kuitenkin myöhästyi usein päivän alusta. Kun häneltä kysyttiin siihen syytä, niin hän kertoi matkan olevan pitkä, n. 22 km. Hänen äitinsä oli sairas, ja hänen oli laitettava ennen kouluun lähtöä äidille kaikki valmiiksi, muun muassa survottava jauhot, haettava vesi ja lypsettävä lehmiä. Opettaja antoi tämän jälkeen Seemalle anteeksi myöhästymiset. Seema sai koulun käytyä, ja hän halusi jatkaa opintojaan seminaariin. Esteeksi kuitenkin oli nousemassa hänen varattomuutensa. 

Nyt apu tuli kuitenkin Suomesta, Lapualta; sieltä haluttiin auttaa jotakuta ambomaalaista nuorta opinnoissaan. Ja näin Seema sai mahdollisuuden opiskella opettajaksi. Hilma Ranttila kuvaa nuorta miestä ”ei mitenkään lahjakkaaksi, mutta hän oli yritteliäs ja tarkkaavainen”. Monien taloudellisten ja muiden vaikeuksien jälkeen nuori mies suoritti opettajan tutkinnon. Työpaikan hän sai kaukaa Uukuanjamasta, ”pimeän pakanuuden keskeltä”, ja löysi sieltä myös puolison itselleen. 

Seema totesi kirjeessään: ”Minullakin on nyt paikka Jumalani työsaralla. On kyllä raskasta olla pimeän pakanuuden keskellä, kun itsekin olen niin heikko Herran seuraaja. Mutta tahdon työskennellä sen mukaan kuin Jumala minulle voimia antaa. Hän on minua rakkaudessaan auttanut ja edelleenkin Hän sen tekee, sillä Hän on rakkaus.”

Lähde: Hilma Ranttila ”Äitinsä kiroama”, 1935  

Tiivistelmä: Raili Lempinen, 2024

Hilma Ranttilan tie lähetystyöntekijäksi

Hilma Ranttila syntyi 1897 vaatimattomiin oloihin Lammin Liesossa. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi neljä lasta. Hilma kertoi perheestään ja elämästään vuonna 1986 haastattelussa, jonka nauhoitti Veikko Peippola. Pääpaino haastattelussa on hänen varhaisimmissa vuosissa kotona, opiskeluissa ja sitten lähdöstä lähetystyöhön Namibiaan.

Hilma Ranttila muistelmissaan kuvaa kotiaan vaatimattomaksi, ilmapiiriä rakastavaksi ja vieraanvaraiseksi. Perheessä oli neljä lasta, jotka kävivät kyllä koulua. Isä oli kuitenkin sanonut, että ”minun lapsistani ei tehdä herroja”. Tosin vanhin sisar suoritti koulun vasta aikuisena, ja toinen sisko sai lähteä Lahden kansanopistoonkin. Veljensä Hilma kertoo olleen oikein taitava käsistään, hän veisteli muun muassa erilaisia eläinhahmoja. Hilma pääsi kouluun 9-vuotiaana. Tietysti kotona oli myös velvollisuuksia, mutta Hilma piti koulunkäynnistä. Koulumatka oli kuljettava välillä hyvin vaatimattomissa varusteissa, ja eväänäkin saattoi olla vain leivänpalanen. 

Koulussa kävi lukusten aikana pappi pitämässä aamuhartauden, mutta erään kerran vieraana olikin vieras puhuja. Miehen puhe lähetystyöstä vaikutti Hilmaan niin, että hän meni kotona rukoilemaan Jumalalta: ”Lähetä minut mustien keskelle, kyllä minä sinne menen.” Kotona kuitenkin koulun ohella työt jatkuivat, ja kului jonkin aikaa ennen kuin Hilma sai mahdollisuuden lähteä Hämeenlinnaan ompelukurssille.

 

Hilman äiti oli ostanut ompelukoneen, ja sen käyttöön tarvittiin nyt oppia. Hämeenlinnassa Hilma lähti kerran oppilastovereidensa kanssa tanssimaan, mutta sieltä hän lähti kesken pois, koska ei kokenut sitä yhtään omaksi paikakseen. Häntä harmitti kovasti se, että hän oli maksanut pääsylipusta 25 penniä. Ja kun piti lähteä kotiin, niin hän joutui kävelemään koko matkan, kun kaikki rahat olivat menneet tanssilippuun. Kurssi tuli kuitenkin suoritettua, ja äiti päästi Hilman vielä sitten jatko-opintoihin Tampereen käsityökouluun kolmeksi kuukaudeksi. Suomessa tuli kuitenkin sitten sisällissodan levottomat ajat, ja Hilmalle jäi aikaa miettiä tulevaisuuttaan.

Hilma oli nähnyt ilmoituksen, jossa Lähetysseura etsii neljä vuotta kestävään lähetystyöntekijän koulutukseen halukkaita. Hilma ei kuitenkaan tässä vaiheessa hakenut koulutukseen, mutta asia jäi hautumaan mieleen. Seuraavana keväänä hän lähti Lammin kirkkoon jumalanpalvelukseen. Sen päätyttyä Hilma rohkaistui, ja meni rovasti Airilan puheille ja kertoi haluavansa lähetystyöntekijäkoulutukseen.  Airila kertoi Hilmalle, että lähetyskoulu on koko elämän asia: ”Vaikea työ—oletko ajatellut sitä?” Hakuaikakin oli jo mennyt umpeen, mutta Arilan kehotuksesta hakupaperi kirjoitettiin heti. Myönteinen vastaus tuli, ja Hilma lähti opiskelemaan lähetystyöntekijäksi.

Lähetysjohtaja Tarkkanen otti opiskelijat vastaan sanoen: ”Te tulette maalta, minä varoitan teitä: Olkaa valppaat ja rukoilkaa. Koulutus kestää neljä vuotta.” Kaksi ensimmäistä vuotta meni hyvin, mutta sitten tuli ”paholainen”, ja moni lähti pois. Jäljelle jäi enää pieni joukko. Johtajatar Kivivaara kutsui opiskelijat kristillisten naisten kokoukseen. Siellä jaettiin osallistujille paperi, jossa oli Jesajan kirjasta teksti: ”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi”. Ajatus ”olet arvokas” jäi Hilman mieleen, ja hän jäi lähetyskouluun sen koko ajaksi eli neljäksi vuodeksi, ja valmistui sitten käsityönopettajaksi. Kesäkuussa 1924 Hilma Ranttila lähti lähetystyöntekijäksi Afrikkaan. Lähtöpuheessa sanottiin muun muassa, ”Kuulkaa tytöt, teitä on opetettu. Menette Afrikkaan te opetatte. Kulkekaa rukoillen!”

Hilma Ranttila päättää nauhoituksessa puheensa sanoihin: ”Saavuttiin Afrikkaan, lähetystyö on juhlaa, vaikka oli vaikeuksia. Kiitos ja ylistys Jumalalle kaikesta mitä olet minulle antanut!”

Lähde:

Hilma Ranttilan haastattelu 

”Lapsuus, nuoruus, kouluttautuminen ja lähtö Afrikkaan”

Haastattelu ja äänitys: Veikko Peippola, 1986

Haastattelun tiivistelmä: Raili Lempinen, 2024

Tämän julkaisun on editoinut 

Lammin seurakunnan tiedottaja 

Markus Monteiro Kartano, 2024