Vielä kerran kyyneleet pyyhitään

 


Pyhäinpäivän sanomassa korostuvat ihmiselämän vastapoolit. Suru ja kiitos kulkevat käsi kädessä. Yhtäältä olemme kaikki saman kuolevaisuuden lain äärellä ja monet tuoreeltaan menettäneet rakkaansa kuolemalle. Toisaalta kristittyinä saamme tähyillä tuonpuoleiseen rauhan maahan ja luottaa siihen, että läheisellämme on kaikki siellä hyvin Jumalan huomassa.

Me emme usein osaa suhtautua kuolemaan. Eikä tarvitsekaan. Ei kuolemaa pidä yrittää ajatella kepeästi ja kuvitella, että meidän täytyisi olla reippaita sen edessä. Ei täydy. Vaikka pyrimme korostamaan sitä, että kuolema on luonnollista ja osa elämää, on sen todellisuus meille erittäin kipeää kohdattavaksi. Monesti se tuntuu luonnottomalta ja epäreilulta. Meihin on istutettu sellainen liekki, että suuntaudumme aina kohti elämää ja vastustamme kuolemaa viimeiseen asti. Kun toivoa ei ole enää annettu, silti vielä jossain sydämen sopukassa palaa hentoinen toivon liekki: jospa sittenkin rakkaani saisi vielä elää.

Kun kuolema sitten saapuu, se tuntuu musertavalta, epätodelliselta. Surua ja tuskaa ei tarvitse yrittää estää tai poistaa, siltä ei voi karata tai mennä piiloon. Se on kuin kutsumaton vieras, joka on juuttunut taloon eikä lähde hätistelyistä huolimatta. Sen kanssa on vain elettävä, eikä se elo ole aina sopuisaa.

Vierastan sitä ajatusta, että meidän pitää ikään kuin suorittaa suru pois tai jotenkin parantua sitä. Surusta ei tarvitse parantua, koska se ei ole sairaus vaan luonnollinen jatkumo rakkaudelle. Kun on välittänyt ja rakastanut, tuo ero väistämättä mukanaan myös surua ja kyyneleitä.

Kyynelten virta ei välttämättä tyrehdy, mutta rajuimmat virrat kyllä tyyntyvät ajan myötä pieniksi puroiksi. Ne kyyneleet eivät ehkä enää sumenna tai polta silmiä, mutta pulpahtavat silmänurkasta kuin varkain, vielä silloinkin kun luulimme että ne ovat jo loppuneet.

Vasta tulevassa elämässä kyyneleet pyyhitään lopullisesti. Vasta uudessa maailmassa saamme kaikki rauhan murheesta ja vaivasta. Niin kuin Ilmestyskirjassa (21:3-4) luvataan: Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

Sari Järä,
kappalainen



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kivennavan Pyhän Pietarin kirkko 1808–1939

Lepää Herrasi huomassa - Sari Kristiina Järä (28.04.1970 - 04.07.2022)

Uusi seurakuntatalo - rakennusprojektin tilannekatsaus