Vielä kerran kyyneleet pyyhitään
Me emme usein osaa suhtautua kuolemaan. Eikä tarvitsekaan. Ei kuolemaa pidä yrittää ajatella kepeästi ja kuvitella, että meidän täytyisi olla reippaita sen edessä. Ei täydy. Vaikka pyrimme korostamaan sitä, että kuolema on luonnollista ja osa elämää, on sen todellisuus meille erittäin kipeää kohdattavaksi. Monesti se tuntuu luonnottomalta ja epäreilulta. Meihin on istutettu sellainen liekki, että suuntaudumme aina kohti elämää ja vastustamme kuolemaa viimeiseen asti. Kun toivoa ei ole enää annettu, silti vielä jossain sydämen sopukassa palaa hentoinen toivon liekki: jospa sittenkin rakkaani saisi vielä elää.
Kun kuolema sitten saapuu, se tuntuu musertavalta, epätodelliselta. Surua ja tuskaa ei tarvitse yrittää estää tai poistaa, siltä ei voi karata tai mennä piiloon. Se on kuin kutsumaton vieras, joka on juuttunut taloon eikä lähde hätistelyistä huolimatta. Sen kanssa on vain elettävä, eikä se elo ole aina sopuisaa.
Vierastan sitä ajatusta, että meidän pitää ikään kuin suorittaa suru pois tai jotenkin parantua sitä. Surusta ei tarvitse parantua, koska se ei ole sairaus vaan luonnollinen jatkumo rakkaudelle. Kun on välittänyt ja rakastanut, tuo ero väistämättä mukanaan myös surua ja kyyneleitä.
Kyynelten virta ei välttämättä tyrehdy, mutta rajuimmat virrat kyllä tyyntyvät ajan myötä pieniksi puroiksi. Ne kyyneleet eivät ehkä enää sumenna tai polta silmiä, mutta pulpahtavat silmänurkasta kuin varkain, vielä silloinkin kun luulimme että ne ovat jo loppuneet.
Vasta tulevassa elämässä kyyneleet pyyhitään lopullisesti. Vasta uudessa maailmassa saamme kaikki rauhan murheesta ja vaivasta. Niin kuin Ilmestyskirjassa (21:3-4) luvataan: Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”
Sari Järä,
kappalainen
Kommentit
Lähetä kommentti