Musiikkiharrastus tuo iloa elämään
 |
| Seppo Mäkinen harrastaa huilunsoittoa |
Muutama pyhä sitten eläkkeellä oleva Seppo Mäkinen oli toteuttamassa jumalanpalvelusta Lammin kirkossa. Mäkinen soitti huilua urkuparvella, ja kanttori Hanna-Leena Toivola puolestaan oli urkujen parissa. Tilanteesta poikkeuksellisen teki se, että Mäkinen esiintyi ensimmäistä kertaa julkisesti soittaen huilua – lähestulkoon tyhjässä kirkossa, vaikkakin suoraa lähetystä internetistä seurasi runsas joukko. Toivola kertoi, että Mäkinen oli rohkeasti päättänyt lähteä harjoittelemaan uuden musiikki-instrumentin soittamista.
Mäkisen harrastuksesta nousi muutama mielenkiintoinen kysymys esille: Miten uusi musiikki-instrumentti valikoitui? Mitä soittaminen hänelle ylipäätänsä merkitsee? Esitin kysymykset huilistille itselleen.
ALKUSYSÄYS HARJOITTELULLE
Mäkinen teki uransa ATK-päällikkönä Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Eläkkeellä hän ollut nyt noin 13 vuotta. Neljä vuotta sitten hänestä tuli leski.– Ja siinä mielessä koronakaranteeni oli tavallista pahempi. Yksinäiset vanhukset ovat kyllä aika huonossa asemassa. Siinä se pelko iskee, ihan sellainen fyysinen pelko. Ja täytyy minunkin myöntää, että olin aika hämmennyksissä vuosi sitten, kun kukaan ei oikein tuntunut tietävän mitään. Koronakaranteeni tuntui erilaiselta kuin nykyinen tilanne, jossa olemme.
Musiikkiharrastuksella on aina ollut paikka Mäkisen elämässä. Yksinlaulamista Mäkinen aloitti harjoittelun vuonna 2006, ja hän on esiintynyt useampaan otteeseen Lammin seurakunnan järjestämissä tapahtumissa.
– Kun tilaisuudet loppuivat, loppui laulaminen. Se oli niin totaalista. Silloin, kun karanteeni alkoi, aavistelin, ettei tämä hetkessä ole ohi. Silloin minulle syntyi ajatus siitä, että voisin ruveta opettelemaan uuden instrumentin soittamista. Itse asiassa olen vuosikymmeniä halunnut toteuttaa tämän suunnitelman, oppia soittamaan kunnolla jotakin. Lisäksi, korona-aikana tarvitsin jonkun, johon häivyttää sen koronapelon mahdollisuuden, ettei laske tyhjää aikaa tuonne sydämeen.
HALU OPPIA
Mäkisen instrumentiksi valikoitui huilu, koska se ei hänestä ole liian kovaääninen tai liian iso kannettavaksi. Huilun ääni on myös erottuva.– Luulin, että huilu olisi instrumenttina helpompi. Se ei todellakaan ole helppo, eikä siinä mitään. Se täyttää juuri sen, mitä tarvitaan siinä yksinäisyydessä. Kun haluaa oppia, niin on valmis kestämään jotakin. Se täyttää päivän, eikä se anna pelolle sitä itämismahdollisuutta.
Mäkinen aloitti huilunsoiton itse asiassa hänen 76-vuotispäivänään. Hän hankki ensimmäisen huilunsa, piccolon, pääsiäiseksi 2020, mutta hänellä oli vaikeuksia saada instrumentti soimaan. Mäkinen vaihtoi tavalliseen poikkihuiluun, ja lopulta soitto alkoi kulkea. Hän harjoittelee aktiivisesti itsekseen sekä käy soittotunneilla.
– Harjoittelutunteja on kertynyt ainakin neljän täyden työkuukauden verran. Siinä yllätti, että puhalluksen hallinta vaatii niin paljon. Alussa soitto saattoi sammua herkästi, mutta nykyään virheet syntyvät muusta.
Mäkinen ei koe, että vanhana olisi vaikeampi oppia soittamaan musiikki-instrumenttia.
– Muistan, kuinka harjoittelin kitaran soittamista 30 vuotta sitten, ja aivan samanlaiset virheet toistuvat nytkin. Ainoa konkreettinen ero on se, ettei kaikki pysy muistissa. Nykyään lasketaan päivissä, kun ennen oli kyse viikoista. Soiton oppimista se ei kuitenkaan vaikeuta merkittävissä määrin.
– Yleisesti saan iloa siitä, että pystyn soittamaan ja tuottamaan iloa jollekin. Usko, että voi tuottaa hyvää mieltä muille, niin se vaatii sellaisen erityisen ”lähdön”, uskalluksen ja luottamuksen omiin kykyihinsä. Ja soittaminen jumalanpalveluksen yhteydessä oli nimenomaan minulle sellainen mahdollisuus. Se jumalanpalvelus oli minulle ensimmäinen kerta, kun soitin tällä tavoin julkisesti.
Esiintymistilanne oli eriskummallinen, kun paikalla ei ollut yleisöä.
– Suhtauduin asiaan niin kuin yleisöä olisi ollut paikalla, ja internetissä yleisöä sitten olikin. Olin harjoitellut kappaleita ihan hirveästi, ja viimeiset kaksi viikkoa harjoittelua mentiin ihan satasella. Minä lähdin siitä, että olin harjoitellut tarpeeksi, ja että minun oli saatava kokemusta julkisesta esiintymisestä uuden instrumenttini kanssa. Ja tavoitteeni oli päästä pisteeseen, jossa koen, että voin myös jatkossakin esiintyä laulajana ja huilistina mm. seurakunnan tilaisuuksissa. Saavutin tuon tavoitteen.
Mäkisen mielestä pitää olla armollinen itselle, kun harjoittelee ja esiintyy muille. Jos hän olisi harjoitellut vaikkapa puoli vuotta lisää, ei hän olisi välttämättä ollut yhtään sen valmiimpi esiintymään julkisesti.
– Ei asiaa kannata lykätä. Tuskin olisin ollut yhtään sen valmiimpi silloinkaan. Muutamat soittotekniset asiat olisi varmasti menneet sujuvammin, mutta jatkossa tiedän olevani varmempi esiintyjä yleisön edessä.
– En minä ole haastemies, en ollenkaan. En ole huilun soittamista kokenut haasteena. Tiedän, että jotkut kokevat esimerkiksi Mount Everestille kiipeämisen haasteena, mutta minä koen ydinasiana halun laulaa ja soittaa muille. Se ilo, joka siitä tulee, on palkitsevaa ja mielihyvää tuovaa.
Mäkisen mielestä esteitä ei pidä tuijottaa liikaa.
– Usko siis omaan asiaasi ja löydä ilo siitä. Kyse ei ole välttämättä niinkään päämäärästä, vaan siitä matkasta, jonka teemme ja jolla olemme. Ja tässä iässä olen oppinut, että ei sitten kun teen, vaan niin kuin Paavali on sanonut: ”Jos Jumala suo, niin teen.”
– Ei ole sellaista ikää, jolloin ei kannattaisi aloittaa, ei myöskään ole sellaista ikää, jolloin ei nauttisi. Ja niin kuin sanottu: Harrastuksen avulla saa työnnettyä sen pelon syrjään, joka vaanii. Pelkoa ei saa päästää itämään. Kun oppii tuottamaan itse musiikkia ja jakamaan sitä muiden kanssa, saa olla mukana jakamassa hyvää. Harjoitellessa joutuu sietämään epämukavuutta hieman, mutta se palkitsee lopulta. Leskimiehenä koen, että on ilo, että saan tuottaa mielihyvää muille. Se tavallaan antaa merkityksen elämälleni nykyisessä elämäntilanteessani.
 |
| Ahkera harjoittelu palkitsee |
Mäkinen aloitti huilunsoiton itse asiassa hänen 76-vuotispäivänään. Hän hankki ensimmäisen huilunsa, piccolon, pääsiäiseksi 2020, mutta hänellä oli vaikeuksia saada instrumentti soimaan. Mäkinen vaihtoi tavalliseen poikkihuiluun, ja lopulta soitto alkoi kulkea. Hän harjoittelee aktiivisesti itsekseen sekä käy soittotunneilla.
– Harjoittelutunteja on kertynyt ainakin neljän täyden työkuukauden verran. Siinä yllätti, että puhalluksen hallinta vaatii niin paljon. Alussa soitto saattoi sammua herkästi, mutta nykyään virheet syntyvät muusta.
Mäkinen ei koe, että vanhana olisi vaikeampi oppia soittamaan musiikki-instrumenttia.
– Muistan, kuinka harjoittelin kitaran soittamista 30 vuotta sitten, ja aivan samanlaiset virheet toistuvat nytkin. Ainoa konkreettinen ero on se, ettei kaikki pysy muistissa. Nykyään lasketaan päivissä, kun ennen oli kyse viikoista. Soiton oppimista se ei kuitenkaan vaikeuta merkittävissä määrin.
HARJOITTELUN LOPPUTULOS
Mäkinen ilahtuu, kun huomaa - viikkoportaalla mitattuna - edistyvänsä harjoittelussa.– Yleisesti saan iloa siitä, että pystyn soittamaan ja tuottamaan iloa jollekin. Usko, että voi tuottaa hyvää mieltä muille, niin se vaatii sellaisen erityisen ”lähdön”, uskalluksen ja luottamuksen omiin kykyihinsä. Ja soittaminen jumalanpalveluksen yhteydessä oli nimenomaan minulle sellainen mahdollisuus. Se jumalanpalvelus oli minulle ensimmäinen kerta, kun soitin tällä tavoin julkisesti.
Esiintymistilanne oli eriskummallinen, kun paikalla ei ollut yleisöä.
– Suhtauduin asiaan niin kuin yleisöä olisi ollut paikalla, ja internetissä yleisöä sitten olikin. Olin harjoitellut kappaleita ihan hirveästi, ja viimeiset kaksi viikkoa harjoittelua mentiin ihan satasella. Minä lähdin siitä, että olin harjoitellut tarpeeksi, ja että minun oli saatava kokemusta julkisesta esiintymisestä uuden instrumenttini kanssa. Ja tavoitteeni oli päästä pisteeseen, jossa koen, että voin myös jatkossakin esiintyä laulajana ja huilistina mm. seurakunnan tilaisuuksissa. Saavutin tuon tavoitteen.
Mäkisen mielestä pitää olla armollinen itselle, kun harjoittelee ja esiintyy muille. Jos hän olisi harjoitellut vaikkapa puoli vuotta lisää, ei hän olisi välttämättä ollut yhtään sen valmiimpi esiintymään julkisesti.
– Ei asiaa kannata lykätä. Tuskin olisin ollut yhtään sen valmiimpi silloinkaan. Muutamat soittotekniset asiat olisi varmasti menneet sujuvammin, mutta jatkossa tiedän olevani varmempi esiintyjä yleisön edessä.
KYSE EI OLE HAASTEESTA
Mäkinen kokee, ettei uudessa huilunsoittoharrastuksessa ole kyse varsinaisesti itsensä haastamisesta taikka haasteen voittamisesta.– En minä ole haastemies, en ollenkaan. En ole huilun soittamista kokenut haasteena. Tiedän, että jotkut kokevat esimerkiksi Mount Everestille kiipeämisen haasteena, mutta minä koen ydinasiana halun laulaa ja soittaa muille. Se ilo, joka siitä tulee, on palkitsevaa ja mielihyvää tuovaa.
Mäkisen mielestä esteitä ei pidä tuijottaa liikaa.
– Usko siis omaan asiaasi ja löydä ilo siitä. Kyse ei ole välttämättä niinkään päämäärästä, vaan siitä matkasta, jonka teemme ja jolla olemme. Ja tässä iässä olen oppinut, että ei sitten kun teen, vaan niin kuin Paavali on sanonut: ”Jos Jumala suo, niin teen.”
KAIKEN TEKEMISEN MERKITYS
Mäkisen mielestä, erityisesti nyt korona-aikana, mitä tahansa iloista asiaa kannattaa alkaa harrastaa, koska siitä saa sen kantavan ilon ja voiman. Ei kannata rakentaa turhia esteitä omien unelmiensa eteen.– Ei ole sellaista ikää, jolloin ei kannattaisi aloittaa, ei myöskään ole sellaista ikää, jolloin ei nauttisi. Ja niin kuin sanottu: Harrastuksen avulla saa työnnettyä sen pelon syrjään, joka vaanii. Pelkoa ei saa päästää itämään. Kun oppii tuottamaan itse musiikkia ja jakamaan sitä muiden kanssa, saa olla mukana jakamassa hyvää. Harjoitellessa joutuu sietämään epämukavuutta hieman, mutta se palkitsee lopulta. Leskimiehenä koen, että on ilo, että saan tuottaa mielihyvää muille. Se tavallaan antaa merkityksen elämälleni nykyisessä elämäntilanteessani.
Teksti & Kuvat: Markus Monteiro Kartano, 16.6.2021
Kommentit
Lähetä kommentti